Citalopram vs. Cymbalta

Minulla on nyt menossa toinen psyykelääke, citalopram. Söin aikaisemmin cymbalta -nimistä lääkettä noin kahden vuoden ajan, kunnes viime syksynä lopetin sen käytön. Koin, että oloni on sen verran parempi, että lääkettä en enää tarvitse. Hyvä olo jatkui alkukevääseen, jonka jälkeen ahdistukseni alkoi jälleen lisääntyä. Olon pahentuessa hakeuduin jälleen psykiatrilleni, jonka kanssa keskustelin lääkkeiden aloituksesta uudelleen. Hän olisi halunnut minun aloittavan cymbaltan jälleen, mutta erinäisistä syistä halusin kokeilla jotain toista valmistetta.

Syön nyt citalopramia 10 mg viikon, kunnes nostan sen itse 20 mg. Tämän jälkeen katson noin kahden viikon ajan, toimiiko lääke vai ei. Nostan tätä 30 mg, jos koen sen tarpeelliseksi. Alkusyksystä pitäisi olla sitten kontrolliaika, jossa keskustelemme, onko tästä lainkaan apua vai ei.

Nyt minulla on kolmas päivä menossa ja heräsin aamulla järkyttävään pahoinvointiin. Yritin juoda paljon vettä huonoon olooni, mutta siinä kävikin niin, että oksensin kaiken ulos. En tiedä, vaikuttiko tähän aamulla syömäni burana, sillä kuulemma tulehduskipulääkkeitä tulisi hoiden aikana välttää. Olo on nyt iltaan mennessä parantunut, vaikka olo on edelleen uninen ja utuinen. Onneksi tänään ei tarvitse olla töissä, joten voin rentoutua kaikessa rauhassa kotona. Huomisaamu pelottaa. Nämä sivuvaikutukset ovat aina ikäviä, mutta toivon, että hyödyt voittavat lopulta haitat.

Aikaisempaan lääkkeeseeni cymbaltaan suhtaudun ristiriitaisesti. Psykiatrini lobbasi tämän minulle suhteellisen helposti. Hän kertoi vain, että on ollut lääkkeen kanssa tekemisissä pitkään ja että lääke on osoittanut tehonsa lukuisina kertoina. Lääkkeenä cymbalta on hieman muista poikkeava, sillä vaikuttava aine on duloksetiini. Netistä löytää pääosin englanninkielellä kirjoitettua juttuja duloksetiinista ja cymbaltasta, joten kiinnostuneiden kannattaa hieman googlailla. Ystäväni yllätti minut esimerkiksi löytämällään Cymbalta Class Action -sivustolla.

Cymbalta on hyvin kallis lääke. Tietysti tässä kohtaa voidaan ajatella, että onko hinnalla mitään väliä, kun terveydestä on kysymys. Yli 50 euroa maksava paketti on kuitenkin aika hirmuinen verrattuna alle 10 euron kuukausierään. Yhdessä vaiheessa cymbaltasta katosi myös kelakorvattavuus, mutta käsittääkseni se on nyt tullut takaisin. Citalopramin edullisuus oli yksi huomattava tekijä, jonka vuoksi halusin lääkkeeni vaihtaa - ja monilla tämä lääke on toiminut todella hyvin, joten hintahan ei kerro tässä tapauksessa lääkkeen tehosta tai laadusta mitään.

Cymbaltan ylivoimaiseen tehoon en kuitenkaan psykiatrini tavoin yhdy. Ahdistuneisuuteni helpottui, mutta ei koskaan parantunut täysin. Sain käytön alku- ja loppuvaiheessa lieviä sivuvaikutuksia, joita oli muun muassa lievä pahoinvointi, kummalliset unet jne. Pahinta oli kuitenkin kamala huimauksen tunne. Siinä todella luuli pyörtyvänsä. Huimaus saattoi tulla jopa yhden päivän tauon jälkeen, jos jostain syystä lääke oli jäänyt ottamatta. Huimausta jatkui noin viikon, kunnes olo helpottui.

Varsinkin Yhdysvalloissa duloksetiiniin liitetään korkea itsemurhariski. Käyttäjien kirjoituksista on luettavissa myös muita epämiellyttäviä ja todella vahvoja sivuvaikutuksia ja joillekin lääkkeen lopettaminen on ollut lähes mahdotonta. Näihin täytyy tietysti suhtautua tietyllä kriittisyydellä ja varauksella, mutta minä olisin ainakin halunnut tietää psykiatriltani paremmin lääkkeen yleisestä habituksesta. Aikaisemman kaltaiset puheet eivät kuitenkaan ole voineet jäädä häneltä täysin huomiotta, sillä cymbalta on kuitenkin vielä suhteellisen tuore ahdistuneisuuden ja masennuksen hoidossa.

Katsotaan, miten tämä citalopram minuun nyt vaikuttaa. Nähtäväksi jää.

Mennyttä aikaa

Minulla olisi monia aiheita ja teemoja, joista haluaisin kirjoittaa. Mietin viime yön läpi erilaisia kokonaisuuksia, jotka minun olisi hyvä saada mielestäni ulos. Blogin kirjoittaminen on yllättävän haastavaa, koska haluaisin jokaisen tekstin tarkoittavan jotakin. Varsinainen järjestys ei ole minulle vielä selvinnyt, mutta jokin mikä jälleen minua kosketti, oli edellinen yö ja jatkuva murehtiminen.

Olen ollut tällainen märehtijä niin kauan kuin muistan. Minulle on luontevampaa elää menneisyydessä kuin nykyhetkessä. Palaan päivittäin mielessäni vuosien takaisiin tapahtumiin, elettyihin hetkiin ja muistoihin minusta pienenä, teininä ja varhaisaikuisena. Ajattelen paljon ihmisiä, jotka olivat minulle joskus kovin rakkaita ja niitä muutoksia, joita välillämme tapahtui. Moni ihminen on tippunut elämästäni pois ja moni on tullut tilalle. Minua ei varsinaisesti kauhistuta päättyneet ihmissuhteeni vaan elämään kytkeytyvä loputon muutos ja liike. Mikään ei ole pysyvää ja jokainen tarina loppuu sille tarkoitettuna ajankohtana ja uusia tarinoita alkaa täysin huomaamattakin. Elämä tuntuu loputtomalta matalapaineelta, jonka rytmissä on mahdotona pysyä. Rakenteet muuttuvat niin salakavalasti, että epäsäännöllisen säännöllisesti havahdun siihen tunteeseen, että jokin asia ei vain enää ole niin, kuin se on aikaisemmin ollut.

Psykiatrini uteli minulta lapsuudestani ja hänen mielestään on psykiatrissa todennettu fakta, että pitkään jatkuva turvattomuuden tunne linkittyisi lapsuusajan traumoihin ja kokemuksiin, joista lähimpänä tarkastelun kohteena olisi oma perhe ja perheenjäsenten sisäiset suhteet. Tämä ei omalla kohdallani toteudu, sillä en olisi rakastavampaa perhettä voinut itselleni toivoa. Tietysti keskinäisiä jännitteitä on ja kenen perheessä niitä nyt ei olisi, mutta en voi jatkuvasta surkeasta olotilastani syyttää äiti- tai isäsuhdettani, sillä niissä ei ole mitään moitittavaa. Varsinkin äiti on ollut minulle hyvin tärkeä aina ja tulee aina olemaan. Tarpeitani ei ole koskaan jätetty huomioimatta vaan päinvastoin, perheeni on ollut minusta hyvin huolissaan jo teini-iästäni lähtien.

Ahdistuneisuushäiriö ja/tai masennus voi iskeä jokaiseen ihmiseen, mutta uskon, että luonteeltaan herkät ovat niille muita alttiimpia. Olen tuntenut jonkinlaista, kummallista irrallisuuden ja erilaisuuden tunnetta pienestä pojasta lähtien. Olen kuitenkin ollut ja olen edelleen hyvin sosiaalinen, minun on helppo tulla erilaisten ihmisten kanssa toimeen ja kaipaan säännöllistä seuraa. Huolimatta aikaisemmista ja nykyisistä ystävistäni koen silti olevani koko ajan hieman yksin, oman pääni vanki. Mielikuvitukseni on ollut hurja ja olen helposti uppoutunut omiin ajatuksiini ja tunnemaailmaani kuitenkaan sulkematta itseäni ulos oikean ja todellisen maailman tapahtumista ja ihmisistä. Vaikka voin sijoittaa itseni lukuisaan eri viiteryhmään ja piiriin, koen silti olevani jonkinlainen irrallinen ja leijuva kappale, joka ei oikein tiedä, mihin sitä on ajelehtimassa.

Kuten aikaisemmin äsken mainitsin, muutokset ovat minulle vaikeita. Niiden ei tarvitse olla suuria ja mullistavia. Pahimpia itse asiassa ovat sellaiset muutokset, jotka tapahtuvat hiljalleen ja vähitellen ilman niihin kohdistuvaa suoraa huomiota. Koska minun on hyvin vaikea luottaa ympäröivään maailmaan, suhde minuun itseeni joutuu jatkuvasti koetukselle. Muutokset kehossani ja terveydessäni ahdistavat minua todella paljon, sillä haluan, että asiat pysyvät paikoillaan. Pysyn paremmin järjissäni, jos saan tunteen siitä, että pystyn edes jotenkin kontrolloimaan jotain. Maailman menoa en voi muuttaa ja sen hyväksyn. Itseni kohdalla asia on erilainen.

Tästä kuvailusta voi saada kuvan minusta hyvin pedanttisena ja pakko-oireisena henkilönä. Asiat eivät kuitenkaan ole näin. Asuntoni on oikeastaan suuremman osan ajastaan hyvin sotkuinen ja sekava. Olen huono pesemään pyykkiä tai imuroimaan, joten sisäinen kaaos ehkä heijastuu myös näiden kautta. Siivoamiseen suhtaudun ristiriitaisesti. Käytän sitä ahdistuneisuuteni kanavointiin. Olen nimittäin saattanut sulattaa pakastimen keskellä yötä.

En osaa sanoa, liittyykö turvattomuuteeni katkeruutta vai ei. Olen pyrkinyt kasvattamaan paksumman ihon ja systemaattisesti karsia pois tekijöitä, jotka saattaisivat antaa minulle enemmän pahaa kuin hyvää. Ihmissuhteissani olen usein joutunut erilaisen henkisen hyväksikäytön kohteeksi, minkä olen ymmärränyt vasta myöhemmällä iällä. Usein saatan nimittäin ajatella, että minulta on viety kaikki ja muut ovat kustannuksellani vain rikastuneet ja parantaneet asemiaan. Koska ahdistuneisuus on itsessään uuvuttavaa, en halua käyttää voimavarojani vielä erikseen vihaan tai sen keräämiseen. Pyrin sännöllisesti pysäyttämään itseni ja ajattelemaan, että voin omilla valinnoillani vaikuttaa elämäni kulkuun. Tietoisia päätöksiä on vain niin paljon helpompi tehdä kuin toteuttaa.

Ehkä se onnellisuus on siellä jossakin.

Ahdistus omasta terveydestä

Jotta tämä blogi saisi myrskyävän alun, on hyvä aloittaa jostakin. Olen miettynyt erilaisia aiheita ja tiettyä järjestystä, jonka mukaan tekstejä olisi hyvä julkaista. Koska olen kaikkea muuta kuin looginen ja järjestelmällinen ihminen, en osaa kehittää tähän toimivaa punaista lankaa. Ehkä on siis parempi kirjoittaa aina sellaisista aiheista, jotka sillä hetkellä tuntuvat tärkeimmiltä. Viimeaikaisin pohdintani on liittynyt tämän ahdistuneisuuteni palaamiseen pitkän tauon jälkeen, mutta syiden ja seurausten kartoittaminen viimeisen puolen vuoden ajalta tuntuu nyt liian haastavalta. Voisin siis aloittaa yleisimmästä aihealueesta, johon ahdistukseni kytkeytyy, eli oma keho ja terveys.

Alkuun on myös hyvä todeta, että Google ja erilaiset keskustelupalstat, lääkärisivustot yms. on saatanasta ja niitä ei todellakaan kannatta IKINÄ lukea. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Tämä viisaus pitää kohdallani täysin paikkaansa vaikka saisinkin informaatiota, joka tukisi ajatusta siitä, että minulla on kaikki hyvin. Yleensä tekstien lopussa on nimittäin oma irrallinen kappaleensa, jossa todetaan kyseisen vaivan voivan johtua myös harvinaisesta geenimuunnoksesta, alkavasta syndroomasta X tai Y tai siitä-tästä-tuosta. Ja koska on universumin tahto, että minulle tulee käymään huonosti, on ttodennököistä, että juuri minä olen se yksi miljoonasta. Syöpä on vasta se ensimmäinen diagnoosi, jonka itselleen antaa - muut kymmenen miljoonaa muuta harvinaisempaa sairautta seuraavat perässä.

Ensimmäisessä postauksessani kerroin, että suorastaan ravaan lääkäreissä. Jotta tästä kierteestä saisi edes jotenkin ymmärrettävän kuvan, voin antaa esimerkkejä tilanteista, jotka ovat saaneet psyykeeni säännöllisesti romahtamispisteeseen.

Olen käynyt lääkärissä, koska

• Huomasin isovarpaani kynnen alla jotain kummallista mustaa kertymää. Googlasin heti ensimmäiseksi "Dark spot under a toe nail" ja vastauksena oli melanooma. Lääkäriin tulisi mennä heti! Soitin kaikki kaupungin yksityiset lääkärikeskukset läpi ja vaadin saada tavata ihotautilääkärin mahdollisimman nopeasti. Yksi aika löytyi. Lopputulos oli, että kynnessä oli lievä sieni-infektio, jonka seurauksena kynnen alle oli päätynyt mustista sukistani nukkaa. Sieni on hoidettu nyt pois ja kynnet ovat kauniit, mutta vajaa 80 euroa meni sinne. 
• Huomasin päänahassani pienen, ehkä senttimetrin halkaisijaltaan olevan kaljun kohdan. Diagnosoin itseltäni alkavan pälvikaljun radikaaleimman muodon. Tulisin siis kokonaan kaljuksi. Sain lääkäriajan viikon päähän, jolloin lääkäri totesi kaljun kohdan olevan jonkinlainen arpi, jota en ole vain aikaisemmin huomannut. Ilmaisin lääkärille huoleni mahdollisesta arpeuttavasta kaljuudesta. Ei kuulemma täytä kriteereitä. Tästä on nyt muutama kuukausi, ja alue on pysynyt täysin samanlaisena. Jälleen kerran sinne meni noin 80 euron erikoislääkärimaksu.
• Söin kotona noin kymmeneltä illalla näkkileipää. En varmaan pureskellut kunolla, sillä minusta tuntui, että osa näkkileivästä olisi jäänyt nieluuni kiinni. Sain ajan lääkäriin jälleen, jossa asiaa tutkittiin, mutta nielussani ei näkynyt mitään. Kuulemma pieni haava voi saada aikaan palan tunteen kurkussa. Sain lähetteen erikoispoliklinikalle, mutta väsymyksestä johtuen en sitä käyttänyt. Noin parin päivän kuluttua vaiva oli poissa. 
• Sain keskiyöllä lievän sähköiskun kattolampustani ja olin varma, että nyt kuolen. Meinasin soittaa itselleni ambulanssin, kunnes ystäväni sai minut järkiini. Soitin kuitenkin päivystävävälle terveydenhoitajalle, jonka kanssa keskustelin asiasta. Kuulemma periaatteena on, että sähköiskun jälkeen olisi hyvä hakeutua päivystykseen mahdollisen sydämeen kohdistuneen vamman vuoksi. Romahdin kotona täysin ja totesin itselleni, että jos minun on nyt tarkoitus kuolla lampusta saamaan sähköiskuun, olkoon niin. Hengissä ollaan.
• Olen stressannut kasvojeni lieviä punoittavia kohtia, jotka kosmetologin mukaan ovat suomalaiselle ihotyypille ominaista couperosaa. Tiedän nyt kuitenkin, että couperosa voi johtaa ruusufinniin, joka on jo paljon ikävämpi vaiva. Olen tämän stressin keskellä konsultoinnut ihotautilääkäreitä mahdollisista laserhoidoista tämän olemattoman vaivan poistamiseksi.
• Luulin yksittäistä näppylää luteen puremaksi ja menin näyttämään tätä lääkärille. Se oli aivan tavallinen finni. 
• Löysin kaulastani hieman tavallista suuremman pienen patin. Olin aivan varma, että tämä on nyt syöpä. Ajatuksiani ei auttanut yhtään uutisointi tapauksista, joissa potilaita on lähestulkoon käännytetty vastaanotolta pois, sillä kyseessähän on vain pieni rasvapatti. NOT! "Se olikin pahalaatuinen syöpä." Kaulani ultraäänättiin ja radiologi kertoi vain sen olevan ihan tavallinen imusolmuke. 
• Olen saattanut ravata kolme kertaa peräkkäin HIV-testissä, jonka jälkeen olen myös käynyt ottamassa kaikki mahdolliset sukupuolitautitestit just for sure. Kaikki ovat tulleet takaisin negatiivisina. Kolmen kuukauden itämisaikana olen lukenut erilaisia HIV-positiivisille tarkoitettuja julkaisuja ja ottanut selvää juridisista oikeuksistani. 
• Tällä hetkellä kauhistelen irtoilevia hiuksiani (joita siis lähtee todella vähän päivässä, kun normaalitahti ihmisillä on 50-100). Huhhei.

Listaa voisi jatkaa vielä paljon eteenpäin, sillä mukaan mahtuu myös hammaslääkäripalvelut, isännöitsijä, ympäristökeskus ja moni muu taho. Ei siis mikään ihme, että sinkkuja tässä ollaan.

Ja suurena vitsinä lopuksi: poltan tupakkaa ja paljon. Juon myös alkoholia enemmän kuin ehkä pitäisi. Nämähän edesauttavat terveyttä todella, todella paljon.

Heippa.

Olen alle 30-vuotias mies ja kärsin yleisestä ahdistuneisuushäiriöstä.

Blogini on perustettu täysin itsekeskeisistä syistä. En käy enää terapiassa ja huomaan, että jatkuva tarpeeni avautua ei ole kadonnut mihinkään. Haluan myös säästää läheisiäni, joten uskon tämän olevan täydellinen väylä tunteitteni ilmaisuun.

Oireiluni on aaltoilevaa, joten blogin päivittäminen tulee todennäköisesti noudattamaan tämän sairauden rytmiä. Kommentoida saa ja vinkkejä voi jakaa sekä pyytää. Terveydenalan ammattilainen en ole, joten mahdolliset neuvoni ovat itse hyväksi havaittuja, eivätkä ne perustu minkäänlaiseen tieteelliseen perustaan. Jos joku saa kirjoituksistani lohtua tai apua, hyvä homma. Pyrin myös viimeiseen asti välttämään angstia ja yritän suhtautua sairauteeni niin objektiivisesti kuin vain pystyn. Rehellisiä itkupostauksia tulee varmasti, sillä elämä ei todellakaan ole hirveän kivaa. Mutta suuntanani on ehdottomasti huominen, joten märehtimään en mielelläni jää.

Lyhyesti voin kertoa sairaudestani seuraavaa

• Sain diagnoosini noin pari vuotta sitten. Samaan aikaan minulla todettiin keskivaikea masennus.
• Tilaani on hoidettu sekä lääkkeillä että terapialla. Terapiassa en enää käy ja ensimmäiset lääkkeeni lopetin edellisenä syksynä. Nyt olen kuitenkin aloittanut jälleen lääkityksen uudella reseptillä.
• Vaikka olen kärsinyt ahdistuneisuushäiriöstä virallisti kahden-kolmen vuoden ajan, koen, että häiriöni juuret ulottuvat ainakin varhaiseen murrosikään.
• Minua ahdistaa lähes tulkoon jokainen päivä. Ahdistuneisuuteni oireilee välillä vain lievänä taustalla olevana häiriönä tai voimakkaina ahdistuneisuuskohtauksina.
• Ahdistukseni aiheuttaja vaihtelee. Pääosin laukaisevat tekijät liittyvät joko terveydentilaani tai ulkonäkööni. Minulle on myös ominaista olla yhdellä kertaa ahdistunut jostain tietystä asiasta hyvin paljon. Kun ahdistukseni kohde on ikään kuin ”selätetty” ja se ei enää vaikuta minuun, uusi häiriötekijä ilmestyy noin kahden viikon tai kuukauden kuluessa. Näiden kahden vaiheen välissä pääsen kaikkein aidoimmin rehelliseen onnellisuuden tilaan.
• Käytän älyttömästi terveydehuollon palveluita niin terveyskeskuksista yksityisiin terveysasemiin, työterveyshuoltoon ja hammaslääkäreihin ja suuhygienisteihin. Minun on pakko päästä mahdollisimman nopeasti näyttämään ”vaivaani” ammattilaiselle samantien.
• En uskalla edes heittää minkäänlaista arvioita sairauskustannuksistani. Olen pienituloinen, joten epäsäännöllisen säännöllisesti nämä lukuisat lääkärireissut vievät budjetistani mukavan osan.
• Olen aivan helvetin kyllästynyt tilanteeseeni ja haluan tämän loppuvan. Nyt.

Jos joku tänne eksyy, tervetuloa lukemaan. Pyrin suhtautumaan tähän kaikkeen huumorilla, sillä ei tästä muuten tulla selviytymään.

Kiitos.