lauantai 5. heinäkuuta 2014

Mennyttä aikaa

Minulla olisi monia aiheita ja teemoja, joista haluaisin kirjoittaa. Mietin viime yön läpi erilaisia kokonaisuuksia, jotka minun olisi hyvä saada mielestäni ulos. Blogin kirjoittaminen on yllättävän haastavaa, koska haluaisin jokaisen tekstin tarkoittavan jotakin. Varsinainen järjestys ei ole minulle vielä selvinnyt, mutta jokin mikä jälleen minua kosketti, oli edellinen yö ja jatkuva murehtiminen.

Olen ollut tällainen märehtijä niin kauan kuin muistan. Minulle on luontevampaa elää menneisyydessä kuin nykyhetkessä. Palaan päivittäin mielessäni vuosien takaisiin tapahtumiin, elettyihin hetkiin ja muistoihin minusta pienenä, teininä ja varhaisaikuisena. Ajattelen paljon ihmisiä, jotka olivat minulle joskus kovin rakkaita ja niitä muutoksia, joita välillämme tapahtui. Moni ihminen on tippunut elämästäni pois ja moni on tullut tilalle. Minua ei varsinaisesti kauhistuta päättyneet ihmissuhteeni vaan elämään kytkeytyvä loputon muutos ja liike. Mikään ei ole pysyvää ja jokainen tarina loppuu sille tarkoitettuna ajankohtana ja uusia tarinoita alkaa täysin huomaamattakin. Elämä tuntuu loputtomalta matalapaineelta, jonka rytmissä on mahdotona pysyä. Rakenteet muuttuvat niin salakavalasti, että epäsäännöllisen säännöllisesti havahdun siihen tunteeseen, että jokin asia ei vain enää ole niin, kuin se on aikaisemmin ollut.

Psykiatrini uteli minulta lapsuudestani ja hänen mielestään on psykiatrissa todennettu fakta, että pitkään jatkuva turvattomuuden tunne linkittyisi lapsuusajan traumoihin ja kokemuksiin, joista lähimpänä tarkastelun kohteena olisi oma perhe ja perheenjäsenten sisäiset suhteet. Tämä ei omalla kohdallani toteudu, sillä en olisi rakastavampaa perhettä voinut itselleni toivoa. Tietysti keskinäisiä jännitteitä on ja kenen perheessä niitä nyt ei olisi, mutta en voi jatkuvasta surkeasta olotilastani syyttää äiti- tai isäsuhdettani, sillä niissä ei ole mitään moitittavaa. Varsinkin äiti on ollut minulle hyvin tärkeä aina ja tulee aina olemaan. Tarpeitani ei ole koskaan jätetty huomioimatta vaan päinvastoin, perheeni on ollut minusta hyvin huolissaan jo teini-iästäni lähtien.

Ahdistuneisuushäiriö ja/tai masennus voi iskeä jokaiseen ihmiseen, mutta uskon, että luonteeltaan herkät ovat niille muita alttiimpia. Olen tuntenut jonkinlaista, kummallista irrallisuuden ja erilaisuuden tunnetta pienestä pojasta lähtien. Olen kuitenkin ollut ja olen edelleen hyvin sosiaalinen, minun on helppo tulla erilaisten ihmisten kanssa toimeen ja kaipaan säännöllistä seuraa. Huolimatta aikaisemmista ja nykyisistä ystävistäni koen silti olevani koko ajan hieman yksin, oman pääni vanki. Mielikuvitukseni on ollut hurja ja olen helposti uppoutunut omiin ajatuksiini ja tunnemaailmaani kuitenkaan sulkematta itseäni ulos oikean ja todellisen maailman tapahtumista ja ihmisistä. Vaikka voin sijoittaa itseni lukuisaan eri viiteryhmään ja piiriin, koen silti olevani jonkinlainen irrallinen ja leijuva kappale, joka ei oikein tiedä, mihin sitä on ajelehtimassa.

Kuten aikaisemmin äsken mainitsin, muutokset ovat minulle vaikeita. Niiden ei tarvitse olla suuria ja mullistavia. Pahimpia itse asiassa ovat sellaiset muutokset, jotka tapahtuvat hiljalleen ja vähitellen ilman niihin kohdistuvaa suoraa huomiota. Koska minun on hyvin vaikea luottaa ympäröivään maailmaan, suhde minuun itseeni joutuu jatkuvasti koetukselle. Muutokset kehossani ja terveydessäni ahdistavat minua todella paljon, sillä haluan, että asiat pysyvät paikoillaan. Pysyn paremmin järjissäni, jos saan tunteen siitä, että pystyn edes jotenkin kontrolloimaan jotain. Maailman menoa en voi muuttaa ja sen hyväksyn. Itseni kohdalla asia on erilainen.

Tästä kuvailusta voi saada kuvan minusta hyvin pedanttisena ja pakko-oireisena henkilönä. Asiat eivät kuitenkaan ole näin. Asuntoni on oikeastaan suuremman osan ajastaan hyvin sotkuinen ja sekava. Olen huono pesemään pyykkiä tai imuroimaan, joten sisäinen kaaos ehkä heijastuu myös näiden kautta. Siivoamiseen suhtaudun ristiriitaisesti. Käytän sitä ahdistuneisuuteni kanavointiin. Olen nimittäin saattanut sulattaa pakastimen keskellä yötä.

En osaa sanoa, liittyykö turvattomuuteeni katkeruutta vai ei. Olen pyrkinyt kasvattamaan paksumman ihon ja systemaattisesti karsia pois tekijöitä, jotka saattaisivat antaa minulle enemmän pahaa kuin hyvää. Ihmissuhteissani olen usein joutunut erilaisen henkisen hyväksikäytön kohteeksi, minkä olen ymmärränyt vasta myöhemmällä iällä. Usein saatan nimittäin ajatella, että minulta on viety kaikki ja muut ovat kustannuksellani vain rikastuneet ja parantaneet asemiaan. Koska ahdistuneisuus on itsessään uuvuttavaa, en halua käyttää voimavarojani vielä erikseen vihaan tai sen keräämiseen. Pyrin sännöllisesti pysäyttämään itseni ja ajattelemaan, että voin omilla valinnoillani vaikuttaa elämäni kulkuun. Tietoisia päätöksiä on vain niin paljon helpompi tehdä kuin toteuttaa.

Ehkä se onnellisuus on siellä jossakin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti